Fiilis pohjanen teksti tulossa.
En taaskaan oikeen tiiä mistä alottaa. Aika paljon mistä kirjottaa. Sinänsä elämä on alkamaisillaan löytää tasapainoa. Silänsä nyt tuntuu et oon taas pudonnu kyydistä.
Melkeen kaikki painostaa mua kokoajan johonkin. Kokoajan pitäs olla jotain tekemässä vaikka aamusin nouseminen tuntuu päivän suurimmalta työltä. Ei aina jaksa. Kello on nyt ties kuinka vitusti eikä uni vaan tuu vaikka kuinka yrittäiskin. Tälläsinä hetkinä mietin vaan että mitä vittua mä teen elämälläni. Mä vaan masennun uudestaan ja uudestaan vaikka kuinka hymyilen ittelleni ja muille ja sanon olevani kunnossa. Suurimmaks osaks mä olenkin. Mutta toisina hetkinä tuntuu siltä että tekis mieli vaan kadota.
Koulun kanssa menee vaihtelevasti. Joka ikinen kerta kun jätän menemättä kouluun teen tietosen valinnan että tuhoon itteeni. Kumpa vaan löytys joku muukin motivaato kun huoneen ovelta huutava äiti aamuisin joka repii väkisin ylös vaikka -ei jaksa-. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Kai sitä pitäs ihan oikeesti alkaa ajattelemaan tulevaisuudenkin kannalta. Mutta kun kaikki on niin ailahtelevaa. En ikinä saa pysyvää motivaatiota kun jossain elämän osa-alueessa tulee jotain mikä sitten pistää taas lahoomaan maahan. Miksei mikään vaan auta mua? Pakko päästä puhuun jollekki. Perjantaina on koululla tapaaminen jatkosta. Joudunkohan menee kympille tai ammattistartille vielä ysin tuplauksenkin jälkeen?
Ei tästä saatanan elämästä välillä vaan tule yhtään mitään. Miksen vaan vois olla tasapainossa? Edes vähemmän onnellinen ja masentunut, kun välillä tosi onnellinen ja välillä erittäin masentunut.
Vois vaan kuolla pois.
En taaskaan oikeen tiiä mistä alottaa. Aika paljon mistä kirjottaa. Sinänsä elämä on alkamaisillaan löytää tasapainoa. Silänsä nyt tuntuu et oon taas pudonnu kyydistä.
Melkeen kaikki painostaa mua kokoajan johonkin. Kokoajan pitäs olla jotain tekemässä vaikka aamusin nouseminen tuntuu päivän suurimmalta työltä. Ei aina jaksa. Kello on nyt ties kuinka vitusti eikä uni vaan tuu vaikka kuinka yrittäiskin. Tälläsinä hetkinä mietin vaan että mitä vittua mä teen elämälläni. Mä vaan masennun uudestaan ja uudestaan vaikka kuinka hymyilen ittelleni ja muille ja sanon olevani kunnossa. Suurimmaks osaks mä olenkin. Mutta toisina hetkinä tuntuu siltä että tekis mieli vaan kadota.
Koulun kanssa menee vaihtelevasti. Joka ikinen kerta kun jätän menemättä kouluun teen tietosen valinnan että tuhoon itteeni. Kumpa vaan löytys joku muukin motivaato kun huoneen ovelta huutava äiti aamuisin joka repii väkisin ylös vaikka -ei jaksa-. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Kai sitä pitäs ihan oikeesti alkaa ajattelemaan tulevaisuudenkin kannalta. Mutta kun kaikki on niin ailahtelevaa. En ikinä saa pysyvää motivaatiota kun jossain elämän osa-alueessa tulee jotain mikä sitten pistää taas lahoomaan maahan. Miksei mikään vaan auta mua? Pakko päästä puhuun jollekki. Perjantaina on koululla tapaaminen jatkosta. Joudunkohan menee kympille tai ammattistartille vielä ysin tuplauksenkin jälkeen?
Ei tästä saatanan elämästä välillä vaan tule yhtään mitään. Miksen vaan vois olla tasapainossa? Edes vähemmän onnellinen ja masentunut, kun välillä tosi onnellinen ja välillä erittäin masentunut.
Vois vaan kuolla pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti