Jumalani on kadonnut taas.
Kuljen eteenpäin vain että huomaisin huomenna että aurinko paistaa. Mutta niin ei tule koskaan käymään kun hullu mieli on terveessä ruumiissa.
Sossut riesaa mua. Haukkuu mun unelmat.
Ratapolilla puhutaan totaalista paskaa, ja sielläkin haukutaan mua. Paras ois jos kaikki osas jättää mut täysin rauhaan niinku oon monta kertaa pyytäny. Mutta ei niin ei. Vituttaa taas. Mut käytännössä pakotettiin suhteeseen. Kyllä mä siitä ihmisestä välitän mutta saan siitä iha vitusti paskaa niskaa. Enkä haluis sillekkää paskaa niskaa. En tosiaan tiiä kauan tää nyt kestää. Ei varmaa kauaa. Se sano rakastavansa mua. Ahistaa tollane riippuvuus. Tarviin omaa tilaa eikä mussa tarvii kokoaja olla kii.'
Muista elämäni osista sen verran.
Masennus oireet ovat miltein kadonneet mutta vanhempien viha ja raivo nostaa kaikki tunteet takaisin pintaan ja joskus tuntuu että ainoa tapa rauhottua on heittää köysi kaulan ympärille.
Kaverit tulee ja menee. Tutustun kokoajan uusiin ihmisiin ja menetän kokoajan ihmisiä. Elämää se on. Mulla on vaan muutama hyvä ystävä. Tarviin sellasia enemmänkin.
Nyt meen kattomaan noitten kans leffaa enneku saan huudot niskaan. Jos toi yks apina osas pitää sen vitun turpansa kii... Until next time!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti